Matka ilman loppua

Näin on matka tullut päätöspisteeseensä, joka kuitenkin samalla tarkoittaa uuden reissun alkua suunnitelmineen, laskelmineen. Ja ennen kaikkea unelmineen. Tuntuupas oudolta jälleen käyttää näitä eriskummallisia kirjaimia; ööö,ääää. Mutta silti niin kotoista. Siltä tuntuu myös muilta osin. Ihmeellistä herätä aamuisin valkoisessa heijastavaan päivänpaisteeseen, hiljaisuuteen. Koko pohjoisen harvaan asutettu maisema on täydellinen vastakohta viime viikkojen ihmispaljoudelle, ihmisten ja eläinten melulle, värien yltäkylläisyydelle. Enää ei nenääkään altisteta ylivoimaisille hajutesteille, vaan se saa huoletta nauttia ilman raikkaudesta, saastettomuudesta. Ja oi, kyllä tuntuukin hyvälle hengittää sisään vaihteeksi talven raikasta maisemaa.
Täytyy todeta, että on se mukava, kun on on joku paikka, jonne palata reissulta uupuneena. Ja jota voi kodiksikin kutsua. Ehkä koko matkalla olo menettäisi hieman hohtoaan, jos ei voisi ajatella koskaan sen päätyvän minnekään. Vaikka eihän minulla tällä hetkellä ihan ihkaomaa lukaalia olekaan, mutta mikäs sen suloisempaa, kun hemmotella kovia kokenutta vatsaa äidin keittiössä ja nauttia parhaista löylyistä metsiltä tuoksuvassa saunassa;)
Nyt kun vatsa-aiheeseen jälleen päästiin, sen oireilu vei kyllä tämän tyttären voimat loppumatkasta. Delhissä suostuttiin viho viimein uskomaan, ettei sovi tehdä suunnitelmia seuraaville päiville, koska koskaan ei voinut arvioida tulevia voimavaroja. Itsestä riippumaton voimattomuus kiukutti kovasti, mutta pani myös tajuamaan elämän ja oman kehon arvaamattomuuden. Ja sen, kuinka uskomaton onni on olla terve. Matkalla näki niin paljon ihmisiä, jotka luultavimmin eivät koko elämänsä aikana ole montaa tervettä päivää nähneet. Meillä on kuitenkin yhteiskunnan takuu hoidosta, toisin kuin monissa muissa maissa. Tälläisiä asioita tuli pyöriteltyä aika paljon mielessä, etenkin sängyssä mahan möyriessä. Löytyihän sille pahanolon aiheuttajalle syykin. Raahen arvauskeskuksessa lääkäri suostui myöntymään itsediagnisoimaani taudinaiheuttajaan, nimittäin ohutsuolessa elävään yksisoluiseen Giardia Lamblia-loiseliöön. Tälläinen mukava tuliainen lähti mukaan, kuka tietää jo missä vaiheessa matkaa. No, kaikki mikä ei tapa, se vahvistaa.
Yksi asia mitä nyt jo huomaan kaipaavani, on se liikkeellä olon tuoma kaunis, elähdyttävä tunne. Se, kun istuu paikallisessa, täyteen sullotussa linja-autossa, taustalla paikallisten puheensorinaa tai chaiwallahin huudahduksia, ja imee itseensä avonaisesta ikkunasta tulvivia tuoksuja ja kuvia, ja jollain lailla sulautuu osaksi sitä hetkeä, ohitsekiitävää maisemaa. Ja nuo hetkelliset tuokiot syöpyvät osaksi itseä ja värittävät matkan mielikuvia, joita myöhemmin sitten yritetään muistella. Myös vapauden tunne, jonka liike aiheuttaa, tuottaa mielihyvää. Ja tietenkin se, kun saa itse päättää mihin suuntaan sitä seuraavaksi suunnataan. Tai itseasiassa, siihenhän vaikuttavat monet muutkin seikat. Kuten kanssamatkustajien kokemukset, aikataulut, sattumat(?) jne. Nyt kun taaksepäin ajattelee, kaikki ne mieleenpainuvimmat paikat eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaamme, vaan ajauduimme kohteisiin aina tapaamiemme ihmisten kääntäessämme mielenkiintomme sinne. Siis avoimella mielellä ja suunnitelmattomuudella voi tehdä itselleen karhunpalveluksen.

Viimeinen etappimme oli siis Delhi, jossa vaelsimme voimiemme rajoittaessa ohjelmaamme. Heti ensimmäinen kosketus Old Delhiin oli jättimäinen, koko Intian suurin moskeija, Jama Masjid. Sen majesteettinen ilmestys ja suuruus sai itsensä tuntemaan pieneksi, harmaaksi hiirulaiseksi. Koko vanha kaupunki oli suuri ulkoilmamuseo, jossa käppäily ei koskaan käynyt tylsistyttäväksi. Eikä kyllä vähiten kadulla työskentelevän, muslimivoittoisen paikallisväestön ja heidän eläinkaartiinsa vuoksi. Mutta Old Delhi oli myös erittäin väsyttävä kokemus kaaottisen, kapeilla kujilla hurjastelevan liikenteen ja turistit joutuvat vasten tahtoaan reikiä kehoon poraavan tuijotuksen kohteiksi. Ja se aivoja kärventävä kuumuus ei helpottanut oloa juurikaan. Mutta retki vanhan kaupungin saloihin oli yksi matkan hienoimmista kokemuksista. Mutta Delhissä ei ole pelkkää kaaosta ja virtsan tuoksuisia kujia. Siellä kohoavat myös korkeat pilvenpiirtäjät, design-putiikit houkuttelevat Delhin hyväosaisinta väestöä haaskaamaan tulonsa turhakkeisiin ja siellä ensimmäistä kertaa näin nuorten rakastavaisten kävelevän käsi kädessä. Siis keskellä kirkasta päivää! Eikä varmasti olleet aviotuneet. Ja kaikki tämä ilman hämmennystä! Ennenkuulumatonta! Nuorilla naisilla perinteiset Salwar Khameezit ja sarit ovat vaihtuneet jo piukkoihin merkkifarkkuihin ja käsivarret paljastaviin(!) toppeihin. Syömisvaihtoehtoina palvelevat Subway, McDonalds ja co. Connaught Placen ympärillä käyskennellessä voisi kuvitella olevansa vaikka New Yorkissa tai Barcelonassa. Tähänkö se kehitys Intiassakin johtaa. Kurjaa olisi ajatella, että vuosikymmenen kuluttua koko maan värikirjo ja kulttuurien monimuotoisuus olisi vaihtunut harmaisiin betonitorneihin ja persoonattomaan farkku-kulttuuriin.
Kaikesta huolimatta, Delhi oli juuri tuon ainutlaatuisen, jopa kontrastisen, modernin ja tradition sekoituksen vuoksi niin mielenkiintoinen. Me yritimme vältellä Delhiä viimeiseen asti, mutta jouduimme nappaamaan junan siihen suuntaan, kun Finnair tarjosi lentoja lähempänä sijaitsevasta New Delhistä. Ja olimme tyytyväisiä, kun saimme kokea tuon ainutkertaisen ilmapiirin.

Delhistä kuulee yleensä sen olevan sinne ekakertalaisina saapuvina shokeerava kaupunki. Meille se tarjosi täydellisen lopun sanoinkuvaamattoman hienolle matkalle, kun taasen päääteasemana toiminut Helsinki-Vantaan kenttä meinasi järkyttää olemustamme. Käytävät kumusivat tyhjyyttään, harmaan sävyt dominoivat koko ilmapiiriä, steriili puhtaus iski silmään rajusti. Samoin matka juna-asemalle; harmaa maa paistoi mustuneen lumen alta siellä täällä, ihmisten kiirehtivät hymyttöminä kohteisiinsa, väritön maisema paistoi bussikuskinkin kasvoilta. Ei minkäänmoista inspiraatiota korville, silmille, nenäsieraimille. Ei lehmiä ylittämässä ratikkaraiteita! Koko kaupunki vaikutti uinuvan ikuista talvi-untaan. Mietin mitä kanssamme lentäneet intialaiset mahtavat käydä läpi tänne laskeutuessaan. Tämän värittömyyden täytyy olla pahempi kuin vankeusrangaistus. Tai ehkä sittenkin täydellinen paratiisi, joka tarjoaa paremmat puitteet elämiseen. Kaikella kun on kääntöpuolensa. Joka tapauksessa, Suomi ei ole Intialle kaukaistakaan sukua. Se on selvää. Ja ehkä juuri erilaisuudessaan se on niin mieltä kiehtova ja kutkuttava, jopa koukuttava. Minun täytyy tunnustaa, että jäin sen koukkuun heti kerrasta. Seuraavan matkan suunnittelu alkoi itse asiassa jo ensimmäisen alkumetreillä. Intia ei koskaan lakkaa yllättämästä. Sen koimme mitä yllättävimmillä tavoilla; törmäsimme puhtaasti suunnittelematta neljä kertaa tutustumaamme belgialaiseen reppureissaajaan ympäri Intiaa! Tuollaista ei voi tapahtua sattumalta. Intialla oli selvästi ohjat käsissään.
Olen niin onnellinen päätöksestäni lähteä minulle tuntemattomaan maanosaan, se palkittiin moneen kertaan. Näiden viime kuukausien täytyy kuitenkin antaa hieman muhia pääkopassa, ennen kuin seuraavia päätöksiä tehdään. Paluu sinne on kyllä varma, mikäli se minusta riippuu:)

13. perjantai, onnenpaiva?

Niisnaas kuuluu taalta edelleen. Enka mina ole vielakaan oppinut pakkamaan kuvia ja tekstia samaan postaukseen, ainakaan kovin esteettisella ottella:( Noyrin anteeksipyyntoni.

Ei olisi sittenkaan pitanyt menna karkoittamaan nurkan takanaa piilevaa onneamme kerskumalla siita etukateen. Kavi nimittain jalleen niin surullisesti, etta popot mahassamme eivat raaskineet jattaa meita rauhaan ja pari paivaa on kulunut jalleen vessan ja sangyn valia juostessa. Yksityiskohtiin en taida puuttua talla kertaa. Stevenilla iski pahemman kerran, mina olen sentaan kyennyt toimimaan juoksutyttona apteekissa ja kaupassa. Enaa ei paljon innosta. Harmittaa niin pirskatisti, kun monta paivaa on hukkunut normaalisti niin makeaan olemiseen. Ja siinakin on jo vaikeuksia. Ymparilla vihlovan kauniit maisemat ja vaellusreitit, jarvi ja suuria lupaavia ravintoloita rivissa. Mutta ei. Onneksi sunnuntaina ehdimme vuokraamaan pyorat ja katsastamaan hieman ymparoivia maisemia. Kuvissa ilmestyva Buddha-patsas ja Worldpeace-pagoda antoivat erittain rauhoittavan ja miellyttavan tunteen, vuoren huipulla seisoskellessa ja buddhalaisfilosofiaa mietiskellessa koko ymparisto vaikutti olevan harmoniassa, ja mina sen sisassa. Pagodan vierailu poikkesi taysin vierailuistamme hindutemppeleissa. Kaikki tuntuivat olevan omissa aatoksissaan ja rauha oli kasinkosketeltava. Intian kaaos ei rajoittunut pelkastaan kaduille vaan osansa siita saivat myos suuret ja mahtipontiset pyhat rakennukset. Sisaan emme Intiassa ei-hinduina olleet tervetulleet, ainoastaan yhdessa pikkuriikkisessa metsatemppelissa saimme kasityksen siita , mita temppelit sisaansa katkee. Polyisen polun tallaaminen paahtavassa auringon paisteessa vuoren huipulle siis kannatti.
Ainoa asia, mika hieman jai hampaankoloon oli ystavaksemme esittaytynyt 13-vuotias pojankoltiainen, joka omille teille lahtiessaan oli "oppaan palveluistaan" rahaa vailla. Aina sama mantra. Joka paikassa, niin Intiassa kuin taallakin. Koskaan ei voi iloita uuden ihmisen tapaamisesta, koska voi vain odottaa hetkea, jolloin lompakkosi paksuus onkin se kiinostavin asia sinussa. Tama ei tietenkaan ole sataprosenttinen totuus. Polkumme varrella olemme onneksemme tutustuneet muunkinkaltaisiin ihmisiin, mutta suurin osa, valitettavasti, lukeutuu tahan raharyhmaan. Naita tapauksia on siis monta monituista takanapain, mutta joka kerta se joko pistelee vihaksi, tai tekee aarettoman surulliseksi.

Tassa kun on pari paivaa mennyt sangyssa lohotessa( ja yhtakkia lakanoihini ilmestyneita muurahaisia laskiessa), olen vasta tajunnut kuinka upea matka tama on kaiken kaikkiaan ollut. Onhan tassa melkein viela kaksi viikkoa aikaa, mutta loppua kohti mennaan. Halusi tai ei. Kaipaan kamalasti Etela-Intiaa. Sen vehreytta. Kardemumman tuoksua ,maailman maistuvinta ruokaa, lukuisia avuliaita ihmisia, Aabrahamin maustetietoutta, korskuvaa valtamerta, lumoavaa temppeliarkkitehtuuria ja niin monta muuta asiaa. Kaipuuta helpottaa tieto sinne paluusta. Jannittavaa, vaikka Intia saattoi niin monta kertaa minut hermoromahduksen partaalle, silti se jokin siina maassa valtaa huumeen lailla kaikki aistisi ja tarvitset annoksen lisaa. Kliseita, tosia sellaisia.
Pohjoisesta mukaan otimme spituaalisesti latautuneen Varanasin, joka sekin laittoi paan pyoralle ja sydamen sykkyralle. Luulen, etta Varanasia minun taytyy vielakin hetki sulatella, jotta pystyn siita informatiivisemmin kirjoittamaan.

Ja sitten Nepali. Valilla ei auta muu kuin uskoa, etta meita ei oltu kutsuttu tahan maahan. Mikaan ei ole sujunut suunnitelmien mukaan, saati kuin tanssi. Epaonni alkoi jo Varanasin pimealla ja kolkolla bussiasemalla meidan etsiessa Nepaliin pain suuntaavaa kulkuneuvoa. Siita lahtien terveet ja pirteat paivat voi melkein laskea yhden kaden sormilla. Rahaa on uponnut tuplasti enemman kuin Intiassa, oikean bussin loytyminen kay poliisietsivan tyosta ja ostoksilla kaydessa taytyy opetella oikeat hinnat ulkoa, jottei puolet hinnasta uppoa myyjan taskuun. Sahkokatkokset tuntuivat alkumatkasta eksoottisilta, mutta tassa vaiheessa voin sanoa suoraan, etta kylla rassaa harmoja penteleesti, kun taytyy ajoittaa suihkussa kaynti milloin aamuyolle, milloin keskelle parasta ulkoiluaikaa. Eika lamminta vetta koskaan ole tarpeeksi:(
Kuulostaa tietenkin pilalle hemmotellun, ainoan lapsen marinalta. Ja sitahan se onkin. Siltikin joskus taytyy suoda itselleen takalaisittain luksusta.
Kaikesta huolimatta tama on yksi ainutlaatuisimmista, kauneimmista koskaan nakemistani maista. Seuraava suunniteltu matka on enaa rahoitusta vaille valmis. Elamasta taalla helpompaa tekee aika. Ei valttamatta raha, kuten akkiseltaa luulisi. Kun on aikaa, joka kohteessa, nuuskia ymparistoa ja vainuta rehelliset kauppiaat, sujuu kaikki kuin tanssi. Kathmandussa meille muodostui tavaksi kayda aina saman seinaputiikin luona ostoksilla. Milloin shampoota hakemassa, milloin janoa helpottamassa ja han aina peri virallisen hinnan. Saastimme siis pitkan rupian. Ja hanelta oli helppo kysella neuvoa ravintoloista, sahkokatkosten aikataulusta, nepalilaisesta arki-elamasta jne. Kun on joka paikassa pari edella mainitun kaltaista "tukipersoonaa", niin hampaiden kiristelya voi minimoida. Ja aikaa takalaisilta ei puutu. Missaan muualla en ole nahnyt niin paljon joutilaita ihmisia, enka niin vahan tyossa raatavia ammattilaisia. Yhta putiikkia pitaa yleensa noin seitseman ihmisen porukka, samoin rakennuksilla tupakkataukoihin uppoaa reilusti yli puolet tyoajasta eika ravintolatkaan nayta hukkuvan asiakkaisiin. Ei edes hotellihenkilokunta ole useinkaan kovin palvelualtista,taysi vastakohta Intialle, jossa et koskaan paassyt livahtamaan huoneeseesi ilman rupattelutuokiota. Ainoastaan teiden varrella naiset raatavat ja kantavat pelottavan nakoisia lasteja paansa paallaan. Ja miehet katsovat paalta. Huomaa kylla ettei demokratialla ole kovin pitka historia tassa maassa. Ystavallisia ihmisia kylla riitta ja Namastetta tulee hoettua lahes jokaiselle vastaantulijalle.
Unohtamatta tietenkaan maisemia, jotka ovat ihan oma lukunsa. Henkeasalpaavia vuorenhuippuja, vihreita viljelmia, jokien ja jarvien tuomaa lisakauneutta. Ehka naissa maisemissa ei auta kiireilla ja hotkyilla, ei pilata elamaansa tyonteolla. Ei kai sita muuten nauttisi nepalilaisesta elamasta vuorten juurella.

Huhhuijaa, aika rientaa ja mina juutuin kirjoittamaan sekavia ajatuksiani luettaviksenne. Toivottavasti niista ilmenee valilla jonkinlainen tolkku. Luulen, etta 13. perjantai ei ole taalla pahan enne. Mahani ei ole ainakaan minua siita informoinut:)

Til the next time!

Pokharan lumossa

Nagarkotin maisemia

1. Mina nauttimassa auringosta nyppylan huipulla.





2.Eraana kauniina paivana kiipesimme puhkuen View Towerille, jolta kirkkaalla saalla avautuu jarisyttavat maisemat Himalajan huipuille. Niita kirkkaita paivia me emme ole viela saaneet kokea.

3. Naissa maisemissa vaelsimme 12 kilometria Nagarkotista Sanktsun kylaan. Kylla kelpasi pitaa vahan valia taukoa ja ihailla ymparistoa.

Vuoristotunnelmissa, sadhun saattelemina

Namaste taalta Pokharan kuvankauniista jarvikaupungista, jota massiiviset Annapurnan vuoret ymparoivat. Onnemme on kaantymassa, siita on selvia merkkeja ilmassa;

* Kuntoni on kohenemassa jalleen, jaksoin vaeltaa melkein 20 kilometria paivan aikana ja tama melko vaativassa maastossa. Ja mika ihanampaa, mahani sallii minun ahmivan naita ihanan maustettuja nepaliherkkuja ja vihreita chileja lautaskaupalla:)

*Tapiola maksoi havyttoman suuren sairaalalaskuni mukisematta!

* Kolmen Nagarkotin vuoristossa vietetyn, aarimmaisen rentouttava paivan jalkeen saapuessamme Kathmanduun, meidat otettiin sydamellisesti vastaan niin hotellissa, vakiokaupassa kuin ravintolassakin. Tuntui melkein kuin olisi saapunut kotiin kun astelimme tuttuun hotellihuoneeseemme ja loysimme kaikki kamppeemme niin kuin olimme ne jattaneetkin. Hienoa!

*Bussimatka KTM:sta Pokharaan meni kuin siivilla, ilman tukalaa tunnetta ja bussi oli siistein nakemani.

* Bussiasemalla livistimme melkein aggressiivisilta hotelliin raahajilta laheiseen ravintolaan, jossa tormasimme " sattumalta" reilunoloiseen hotellinomistajaan, joka kyyditsi meidat halpaan ja viihtyisaan Guest Houseensa. Ja mika parasta, puhdas, lammin suihku on taattu 24 tuntia vuorokaudessa, mika on melko hyvin maassa, jossa 16 tuntia paivittain pimeys sahkottomyys vallitsee.

* Maisemat taalla ovat vertaansa vailla ja tunnelma erittain rento. Tanne voisi jaada ikuisiksi ajoiksi!

RESUMEE: Onnistuimme jattamaaan epaonnemme Kathmandun polyisille, hektisille kaduille ja paasemme toivottavasti jatkossakin nauttimaan Nepalin tarjoamista hienouksista.

Muuta:
Monenlaisia ihmisia olemme jalleen saaneet tavata, joko ohimennen tai hieman pidemman hetken heidan kanssaan jakaen. Yksi mieleenpainuvimmista persoonallisuuksista ikina asteli tiellemme Bhaktapurin uinuvalla bussiasemalla. Nimittain Ananda, Baba Ananda Intiasta. Eraanlainen pyhiinvaeltaja sadhumies, joka heratti jokaisessa ohiinkulkijassa silmiinpistavia reaktioita. Keskustellessamme hanen kanssaan missa vain, joukko uteliaita keraantyi ymparillemme kuuntelemaan. Ananda paatti sitten lahtea mukaamme Nagarkotiin vaeltelemaan ja niin saimme nauttia hanen uskomattomista kertomuksistaan; kuinka han on kiertanyt puoli maapalloa ilman etta koskaan olisi tyoskennellyt paria tuntia pitempaan, hanen kohtalostaan, joka vei hanet nuorena Hawaijille, joka on vielakin yksi hanen maailmankodeistaan, miten helposti amerikkalaiset lahjoittavat hanelle puolet omaisuudestaan hanen antaessaan pari vinkkia mielen puhdistamiseen jne. Ilta vierahti huomaamatta baban seurassa ja sen illan aikana minulle valkeni pari asiaa. Ensiksikin: todellisuudessa han ei ole normaalia ihmista kummempi, vain keskivertoa enemman maailmaa nahneempi. Mutta hanen ulkokuorensa pitkine partoineen ja rastoineen on niin kunniotusta herattava ja muistuttaa erehdyttavasti pyhia sadhumiehia, etta hanen onnistuu joka puolella maailmaa saada ilmainen majapaikka ja murkinaa riittavasti. Ja toiseksi, hanen elamansa on hanen tarinoiden perusteella uskomattoman varikas ja mielenkiintoinen, ettei kukaan voi olla kedehtimatta tai ihailematta tamankaltaista ihmista. Mina ainakin viimeisen auringon laskeutuessa muistelen mieluummin Afrikan savanneja, Intian temppeleita, Nepalin lumipeitteisia vuorenhuippuja ja mita erilaisempia ihmisia kuin vuosikymmenet samoja toimiston seinia ja pomon kyrpiintynytta naamaa. Ja juuri nain taa kyseinen henkilo oli elamansa aikana elanyt. Mennyt sinne minne tuuli on kuljettanut ja matkan varrella kerannyt monen kirjan verran kokemuksia, joilla rikastuttaa kanssamatkaajien maailmankuvaa. Niinkuin han itse sanoi: " Iam a happy homeless with a home everywhere." Hanen historiansa on taynna elamaa, jota kohti minakin aioin pyrkia. Taalla maailmankattoa hieman lahempana tuo paamaara tuntuu olevan jollakin lailla lahempana, helpommin saavutettavissa. Ainakin hetkittain.


P.S. Kokemukseni visuaalisessa muodossa tulevat myohemmin, kunhan saan pari kuvaa valmiiksi.

Pelkotiloja ja pahoinvointia Kathmandussa

Vihdoinkin hieman aurinkoisemmat terveiset Nepalista!
Kylla on tata tytarta taas muokattu ja hoykkyytetty jos mihin malliin. Mutta aloitanpa Nepalin tarinani rajalta saakka. Viime viikon perjantai-iltana saavutimme moonneeeen kivisen ja kumpuraisen bussitunnin jalkeen Intian ja Nepalin valisen rajaaseman ja Intiasta departure-leimat passiin saatuamme kipitimme tie allamme tomuten, pika pikaa Nepalin tullivirkailijoiden luokse. Aluksi hieman pelokkaina, koska joka paikassa olimme kuulleet etta rajalla hyvaksytaan vain US-dollareita viisumia maksaessa, joita meilla ei hitaan sytytys->toiminta-komplikaation vuoksi taskusta loytynyt. Pelko kuitenkin halveni ensimmaisten kymmenen sekunnin aikana, niin sydamellinen oli vastaanotto nepalilaisten tulliaijien hymyillessa anguleina. Meidat istutettiin pihatuoleihin ja maarattiin ensinnakin huokaisemaan henkea ja levahtamaan paivan rasituksista. uskomatonta kayttaytymista normaalisti niin nihkeilta tulliviranomaisilta. Oli siis ehdottomasti paivan, ellei viikon, kohokohta saapua tanne lumipeitteisten vuortenhuippujen maahan. Eika maksun kanssakaan ilmennyt minkaanlaista ongelmaa. koko tunnelma muuttui heti rajan ylitettyamme. Enka usko sen olevan vain minun kuvitelmaani. Kaikki tuntui sujuvan verkkaisemmin, ilman mahdotonta hasellysta. Olutta oli heti saatavilla joka nurkkaputiikista ja jopa nepalinaiset uskaltautuvat kadulle tupakka suupielessa. Naky, jota Intiassa et nae kuuna paivana.
Mutta siihen se meidan alun nepalihehkutuksemme sitten paattyikin. Meidat johdatettiin seuraavaan hotelliin ja pyydettiin kiskurihintoja tunkkaisesta pikkuhuoneesta, jonka hinnan saimme kurottua inhimilliseksi. ja jonka paadyimme ottamaan, kuolemanvasyneita ja tiikerinnalkaisia kun olimme. Seuraavaksi ohjelmassa paivan ensimmainen ruoka-aika, bussimatkoilla kun ei voi syoda eika juoda, kun ei tieda milloin seuraavan kerran avautuu lattiahuussin ovet kutsuvana. Ja tama oli syy myos yllattavaan ruokahaluttomuuteni, vaikka edessani oli kukkuralautasellinen uberherkullisia, hoyryavia momo-nyytteja. Ja siita hetkesta se alkoi, fyysisen kuntoni alamaki. Mittasin kuumeen hotellille hoiperreltuani ja nappeja naukkamaan, jotta kestaisin matkan Kathmanduun.
Aamulla sama hosellys bussitarjoajien kanssa kuin Intiassa, mutta onneksi paadyimme suht siistiin yksiloon. Maisemat matkalla olivat upeat. Uljaita kalliovuoria ja valissa virtaavia jokia. Liikuttavaa katseltavaa. Kathmandukin vaikutti viela 9-tuntisen reissunteon jalkeen miellyttavalta, joka on erittain lupaava merkki. Minua kuitenkin tuppasi vain vasyttamaan, joten annoimme johdatella itsemme jalleen johonkin hotelliin, joka talla kertaa osoittautui hintansa vaartiksi. No kaipa mika tahansa hotelli henkilolta 1,5 euron hintaan. Kaaduin petiin ja seuraavaan kerran ummistin silmani 16 tunnin unimaailmassa vietetyn tunnin jalkeen. Janoisina lahdimme etsimaan juomista, mutta ina poksahdin seuraavaan kadunkulmaan, josta minut raahattiin lahimpaan mattokauppaan. Samassa tilanteessa, Stevenin nostaessa rahaa, hanen GPS-laitteensa unohtui pankkiautomaatin paalle ja se oli tunnin paasta, totta kai, havinnyt. Yksi tuohtumuksen aiheuttaja lisaa. Kashmirilainen mattokauppias piti minusta hyvaa huolta ja paahieronnan saatuani paasin kompuroimaan takaisin hotelliin bunkkaamaan. Olo ei kuitenkaan ottanut parantuakseen, joten 15 vessassa ravaamisen jalkeen tilasimme taksin ja minut kiidatettiin parin mutkan kautta sairaalaan.
Letkut ja kipulaakkeet saatuani en tiennyt mistaan ja antauduin vellovaan uneen.
Sairaalan hyvaa hoitoa, omassa Super Deluxe-huoneessani,kaksi paivaa nautittuani tunsin itseni jalleen ihmiseksi ja minut vapautettiin vankeudestani.
MUTTA! Ongelmana on viela lasku, jonka summa nayttaa 1500 dollaria! Vakuutus ei ole viela vastannut ottavansa vastuuta kustannuksista, joten nyt mietityttaa mita tehda, jos Tapiolan tyypit kaantavat minulle kelkkansa. Ja sairaala ei todellakaan ollut mikaan Deluxe. Huoneet likaisemmat kuin mita takalaisessa pankissa. Eika minulle tarjoiltu luksusmenyita sankyyn kannettuna, sain luvan syoda vain kasvislienta ja paahtoleipaa(onneksi Stevie salakuljetti suklaata pitkien tuntien pelatukseksi).
Muut potilaat nayttivat ihan normaaleilta tyossakayvilta paikallisilta. Miten heilla on varaa moiseen, taalla kun kulut menee jokaisen omasta lompakosta.
Tulinko siis mina vain hoynaytetyksi? Muutenkin takalaista hintapolitiikkaa kuvaa osvasti sana hamara. Intiassa jokaisen tuotteen kyljessa lukee MPR eli maximum price in rupees eika myyjat voi enempaa pyytaa. Taalla jos kysyt hintoja, MPR:aan lisataan tuntuvasti lisaa, usein tuplahinta. Vain jos tiedat etukateen mita haluamasi tuote maksaa ja ojennat rahat valmiiksi, saat hyvalla onnella ja sisulla tuotteen tuohon viralliseen maksimihintaan. Ja viattoman nakoiset ulkomaalaisturistit ovat juuri potentiaalisimpia ylirahastuksen uhreja.
En siis tieda pelaako sairaaloissa samat villit katujen hinnostelusaannot vai mista johtuu etta hoitokustannukset kahdelta paivalta, ilman erityistutkimuksia kustantavat niin jumalattoman paljon rahaa?? Passini jatin pantiksi. Huomenna menen kuulemaan onko Tapiola suostunut moiseen vaatimukseen vai joudunko jaamaan tanne taksin sisaanheittajaksi..
Viela ei kuitenkaan luovuteta. Olen niin onnellinen, etta jaksan kavella omin avuineni ja saan nuuskia mita Kathmandulla on tarjottavana. Ruokakin maistuu, enka malta odottaa, etta paasen makustelemaan Nepalin keittion erikoisuuksia. Saimme Finnairilta jo toistamiseen mailia, jossa kertovat siirtaneensa meidan lentoa viikkoa muohemmaksi, joten virumisessa hukatut paivat saamme ainakin takaisin:)

Tallaista talla kertaa Kathmandu-laaksosta.

Yksi yritys vangita Varanasin tunnelmaa( ei kyllakaan minun)

Shivan kaupungissa

17.2. Varanasi, Uttar Pradesh

Saavuimme eilen 40 tuntisen junamatkan jalkeen Varanasiin, joka sijaitsee Uttar Pradeshin osnayttanyt olevan enaa minkaanlaista mahdollisuutta. Rahan puutteessa paatimme lahtea katselemaan automaattia, jolloin ihmisjoukossa huomasin, onneksi ajoissa, laukkuni joutuneen erityisen tutkinnan kohteeksi ja vanha nainen lapsi kainalossaan yritti tyhjentaa laukkuni taytelaisen sisallon. Pettymyksen ja vihan maku suussa emme keksineet muuta kuin etsia kaupungin ainoa putiikki josta voisimme ostaa olutta kiskurihintaan huuhdelleksamme pahan maun suustamme. Tama tapahtuma ei tietenkaan saa tapahtua julkisilla paikoilla, koska alkoholi on tabu hindujen keskuudessa. Kumma kylla iltaisin nama putiikit tunnistaa kaduille ylettavaltiossa, PohjoisIntiassa. Varanasi on jalleen ihan erilainen kokemus satoine asiakkaistaan tappelevineen rikshakuskeineen ja veneretkia pyhalla Gangesjoella tarjoavine laumoineen. Nain siis verrattuna etelaintian suht jarkirajoilla tyoskentelevineen ihmisineen. Eika Keralassa lehmakaan ole enaa pyha, vaan ravintoloiden menulistoilla komeilee kymmenet Beef vaihtoehdot nalkaisten saatavilla. Eika vain turisteille. Vahvistuksen epailyimme saimme kuulla paikallisten suusta. Varanasi on ennen kaikkea kaupunki pyha Shivan kaupunki, yksi tarkeimmista pyhiinvaelluskohteista, jossa uskovaiset voivat paasta synneistaan sukeltamalla Gangajoen virtauksiin. Ja ennenkaikkea terveydestaan. Tassa joen uomassa pesii miljoonia kolibakteereja, unohtamatta lehmien, vuohien, kulkukoirien ja ihmisten jatteita. Mutta kaikesta tasta sahellyksesta ja pyhasta lannasta huolimatta vallitsee taalla aivan ainutlaatuinen tunnelma. Iltaisin auringon laskiessa voi istahtaa kuuntelemaan ilmassa leijuvia mantraresitaatioita ja katselemaan pyhien Sadhumiesten johtamia seremonioita. Jopa Matka Maailman ympari piirretysta mieleeni painunutta ruumiiden polttoa paasee todistamaan parilla naista kahdeksastakymmenesta Ghateista, portaikoista. Taalla siis riittaa koettavaa, jos ei anna naiden jatkuvien "Boat, ma'am, Hashis, Rikshaw, ma'am hello ma'am"- huutojen ahdistaa ja pilata hetkea.

Ikava kylla tanaan ei ollut jarkin onnistunut paiva. Mauttoman ja kalliin aamupalan jalkeen suuntasimme kulkumme joen varrelle istuskelemaan ja pohtimaan mika mahtaisi olla paras keino koluta tata kaupunkia. Tata mahdollisuutta ei kaiken maailman kauppiaat meille suoneet vaan saimme seuraamme milloin kenetkin, jolla oli tietenkin vain parasta mahdollista tarjolla, edullisimpaan mahdollisimpaan hintaan, tottakai. Pakenimme paikalta, mutta suklaata, koulukynia ja rahaa vailla olevat lapsukaiset tarrautivat meihin kiinni, eika omaan rauhaan yvista jonoista, joissa miehet tapinoissaan eivat malttaisi vuoroaan.. Intiassa yleisesti alkoholi on erittain vaikeasti saatavilla, eika ravintolat VIRALLISESTI tarjoile alkoholia missaan muodoissa. Ravintolan, jossa janoiset tyydyttavat tarpeensa tunnistaa joka poydalla sijaitsevasta teekannusta.

Nalan jalleen hiipiessa ja nepalin momot, taikinanyytit, silmissamme marssimme ravintolaan, josta tiesimme momoja saavamme. Ei tietenkaan, tanaan ei ole momopaiva, joten jaimme momoitta ja pettymyksen karvas maku suussani vain suureni. Katsoimme parhaaksi palata hotellinhuoneen suojiin, jossa yllatykseksemme hotellihinnassa kipeasti nipistava lammin vesi ei tuonutkaan helpotusta monen viikon kuuman suihkun tarpeeseemme, koska boileri vessamme oli unohtunut rakennusvaiheessa asentaa. Kokopaiva meni siin ainoastaan suunnattomaan palyilyyn ja hermojen narskutteluun. Intia on luonnetta kasvattava kokemus, sen opimme jalleen kantapaan kautta.

Onneksi Intia ei ole vain kaikkea edella kuvaamani. Ei todellakaan. Etelassa vietimme viimeisen viikkomme Kumilyn ihanan vehreissa ja rauhoittavissa maisemissa, eika edes epaonnistunut tiikerin bongaus operaatio latistanut mielialaamme. Tutustuimme upeisiin ihmisiin, joiden kanssa vaihdoimme kokemuksia ja jo edellisessa viestissa mainitsemani tonttitarjous kytee nyt mielissamme. Etelaintiaa muistelen nyt jo kaiholla, vaikka uusia elamyksia kertyy taallakin joka hetki. Etenkin aamujen kohokohta, idlit(riisikakut) ja dosat(riisiletut) ovat kaipaukseni kohteena. Jos akkipaata pitaisi etelaa ja pohjoista verrata, luulenpa etta etelaintia oli pehmeampi tapa laskeutua tahan systemaattiseen kaaokseen. Pohjoinen on huomettavasti koyhempi ja sen huomaa turisti ei vain kerjaajien maarassa, vain myos elannostaan kamppailevissa tyolaisissa, jotka tietenkin yrittavat hyotya matkalaisen heidan silmissaan paksuista lompakoista jokaisella mahdollisella ja mahdottomalla tavalla. Etelassa tormaat kylla samaan ilmioon, mutta et niin useasti etka niin harskilla tavalla kuin taalla.

Toivottavasti huomenna saamme nauttia paremmasta karmasta, jonka toivon mukaan kymmenella rupialla ostamamme, Gangesin virroille lahettamamme seremoniakynttila meille suopi.

Keralan kauneudessa

Jalleen tulee hiukka lyhkanen postaus. Rupesin vain kertomaan ongelmastani. On nimittain niin, etta olen loytanyt unelmieni paikan ja juuri sellaisen hedelma-mausteviljelman josta en ole uskaltanut edes kunnolla unelmoida. Tanaan meille tehtiin tarjous moisesta mahdollisuudesta jaada tanne ja ryhtya viljelemaan kardemummaa, pippuria, neilikkaa, munahedelmia sun muita eksoottisia hetelmia. Ja opaskin loytyisi, jottei seisottaisi peukalo suussa ensimmaista puolta vuotta. Mutta ei se maa taallakaan ilmaista ole, valitettavasti. Nyt mietimme kuumeisesti mista rahat. Kavimme varmuuden vuoksi heti lottoamassa. Sielta voisi tulla se ensimmainen kolmannes mausteprojektiimme. Jannittaa jo. Miksen ole rikas? Miksen sattumoisin satu omaamaan paksua tukkua rahaa tililla, jottei moiset sivuseikat vaivaisivat mieltani?
Siis olemme Kumily nimisessa kylassa, Keralan puolella ja Tamil Nadu kurkistaa vuorineen tanne puolen. Vieressa tiikeri-reservaatti, jonne huomenna olemme menossa bongaamaan noita raitaisia otuksia, jotka harmittavasti taalla ovat vahenemaan pain. Ja ymparilla vihreaa, silmankantamattomiin vihreaa. Ja vuoria, palmuja, banaanipuita, ananaksia, papayjoita. Koko paikka on jotenkin ihan liian ihana ollakseen totta. Ja nama ihmiset ovat niin avuliata, ystavallisia. Hmm, voikun voisi jaada tomaattihedelmapuiden katveeseen filosofoimaan. Ja ehka hiukan myos hikoilemaan.

Hampin tunnelmaa 23.-27.1

Paivitysongelmia

Vanakkam taalta Tamil Nadun osavaltiosta!

Tuon edellisen tekstin kirjoitin jo viikko sitten Hampissa, joten tassa valissa on taas ehtinyt sattua ja tapahtua. Postasin tuon viestin vaaraan blogiin ja olin jo unohtanut etta varsinainen blogiyritykseni sijaitsee taalla..Nain tama Intia sekoittaa paan.
Taman hetkinen sijaintimme on vuoristokaupunki Ooty, joka on yllattanyt meidat kauniilla vehreydellaan, ymparoivilla vuorennyppyloillaan, aidosti(ei rahaa odottavilla) ystavallisilla ihmisilla ja erityisesti kylmyydellaan. Kolme viikkoa on saanut hikoilla aamusta iltaan, mutta taalla tarvitsee auringon laskeuduttua todellakin kaivaa villasukat ja huivit esiin. En siis onneksi ole kantanut ja kironnut villaisiani turhaan koko matkaa:) Taalla muuten pitivat brittikolonialistitkin majapaikkaa lampohalvauksen pelossa.
Eilen vaelleltiin ymparistossa tarkoituksenamme valloittaa yksi noista monista vihreina loistavista vuorista, mutta saatiinkin yllatyskutsu intialaiseen kotiin. Vai miksi sellaista pahvista, puusta ja savesta kyhattya majaa pitaisi kutsua.. Tottakai se oli niiden erittain sydamellisten ihmisten koti, mutta tuntui vaan niin oudolta, kun ei siina tilassa mahtunut juuri kaantymaan.
Joka tapauksessa meille tarjoiltiin tuota kaikkiin vaivoihin auttavaa kansallisjuomaa eli chaita, ja meista oltiin erittain kiinnostuneita. Talon vanha rouva kaiveli kaikki vanhat kuvansa esille ja siina yhdessa rupeteltiin niita naita, valilla elekieleenkin turvautuen. Mutta koko perheesta parhaiten englantia taisi juuri tama herttainen mummeli, joka viela meidan lahtiessa siunasi meidat ja matkamme, huulet vapisten. Todella liikuttava kohtaaminen. Taytaa sanoa etta intialaisten maine meinasi meidan silmimme jo menna, kun Mysoren kaupungissa meita huijattiin, pilkattiin ja vaheksyttiin yhden paivan aikana moneen otteeseen. Jopa eras hindu-pyhiinvaeltaja alkoi rayhaamaan meille, kun kieltaydyimme kohteliaasti hanen tarjoamastaan sokeriruokomehusta! Intia osaa olla NIIN vasyttava ja raivostuttava valilla, mutta sitten tulee taas hetkia, tai ihan vain hurjan herkullinen samosa katukauppiaalta, joka pelastaa koko potin.

Huomenna matkaa jatkuu vielakin korkeammille vuorille pukspuks-junalla kohti Munnaria. Olisin kylla voinut viela jaada tanne, mutta aika on kortilla, jos viela Nepaliin aiomme.

Tama talla kertaa, pitaa kiirehtia ihailemaan auringonlaskua ja ostamaan ananaksia ja granaattiomenoita torilta ennenkuin kauppiaatkin lahtevat koteihinsa:)

Pikaisiin kuulemisiin(intialaisittain)!

ja viela pari

Intiakuvia-vihdoinkin!

Incredible !ndia

Nyt lahtee paa!!! Kirjoitin juuri tunnin ajan tekstia ja nyt se h*****n teksti on haipynyt ties minne bittitaivaisiin. Ja tama paanirtoamistapahtuma vain pienen harmittoman sahkokatkon takia, jotka kuuluvat taalla normaalin paivan kulkuun. Eivatka ne ole tahan mennessa saaneet minua pois tolaltaan, ei edes vaikka olen joutunut kaymaan sokkona suihkussa ja joutunut suosiolla jattamaan jannittavan kirjan luvun kesken. Mutta nyt harmittaa, ja paljon.

Tarkoituksenani oli paivittaa ensimmaista blogiani hiukan useammin, kuin miten nyt on paassyt kaymaan, mutta minulla on pari erittain uskottavaa syyta moiseen. Ensiksi; kahden ensimmaisen Mumbai-paivan ja jonkinmoisen kulttuuriyliannoksen jalkeen kehoni ei jaksanut pysya vauhdissa mukana ja vajosi ns. intian kuumeen kouriin paljoakaan vastaan pyristelematta. Myos neitsyysmatkamme Intian kuuluisilla rautateilla kohti Goaa meni minulta suurimmalta osin sivu suun. Matkanteko junassa oli erittain miellyttavaa, jos ajattelee, etta kuumetta oli aika reilusti eika jalat oikein ottaneet kantaakseen. Kaikesta huolimatta matka oli piittkaa ja uuvuttava, joten jouduin katkeytymaan hotellin varjoihin kolmen paivan ajaksi keratakseni voimia ja kohdatakseni Goan paakaupungin Panajin kaaoottisen liikenteen ja paatahuumaavan kuumuuden. Panajista ei muuten mitaan erityista sanottavaa, muutakuin Our lady of Immaculate Conception-kirkko oli vitivalkoisine seinineen, palmujen ymparoimana hieno naky kuluneiden ja hamahakin seittien alle peittyneiden hotellin seinien jalkeen. Popot ulos hikoiltuani mieleni ja sieluni huusivat( ja lujaa) uusien kokemusten ja muidenkin makujen kuin banaanien ja tiikeri-keksien tarjoamien makuelamysten peraan, joten pitkastyttavilta vaikuttavat netti-kahvilat eivat olleet ensimmainen kohteeni. Mutta nyt maltoin mieleni (jo toista kertaa tanaan) istahtaa aloilleni ja uhrata pari tuntia tahan urakkaan. Kello on kolme iltapaivalla ja paiva kuumimmillaan. Tai itseasiassa vuorokauden kuumin aika kestaa noin kellonkierroksen, joten pari tuntia vahan vahemmalla hikoilulla ei ole pahitteeksi.

Tuntuu hassulta, etta olemme vasta kaksi viikkoa poissa Suomen talvi(masismasis)-maisemista. Aika kylla huruuttelee vahintaankin samaa kyytia kuin ohitse surisevat rikshat kelta-mustina otokoina, mutta yhdessa paivassa ehtii nahda, kuulla, maistaa ja haistaa niin paljon uutta, ettei samaan paase edes puolessa vuodessa kotikulmilla pyoriessa. Tama on ainakin ensimmainen vaikutelma tasta ajasta. Sijaintimme on perjantaista saakka ollut Hampi, pyha temppelikaupunki Karnatakan-osavaltion pohjois-osassa. Alueen temppelit, paikoittain erittain raunioituneet, ovat peraisin 1300-luvulla hallinneen Vijayanagar-valtakunnan loiston paivilta. Nama temppelit eivat tarjoa mitaan tavanomaista temppeli-vierailua. Naita useamman kymmenen neliokilometrin alueelle sijoittuvia temppeleita ymparoi mita henkeasalpaavimmat maisemat. Jattilaiskokoisia kivi-ja vuoristomohkaleita joka puolella. Ennenkokematonta. Tunnen itseni pieneksi hiekkamuruseksi sorakasassa naiden mahtavien historian jaanteiden ja luonnonvoimien mullistuksien keskella. Hampi sailyy ikuisesti mielessani. Monestakin syysta.

Pienuuden tunteesta viela. Se tunne valtaa usein tassa maassa, kun joutuu sulutumaan ( lahes kirjaimellisesti) valtaviin ihmis-ja elainmassoihin.Vaikka minun albiino ihonvarillani ja jo hiukan harmaantuneilla blondikutreillani olen kerannyt jo usempien koululaislaumojen ja takalaisten parvien katseet ja joutunut pariin kertaan torkean valokuvauksen kohteeksi,(kylla, ilman etta minua olisi etukateen siita varoitettu) taalla tajuaa itsensa voimattomuuden historian ja elaman suurten kysymysten edessa. Liian moneen kertaan kuultuja Intia-kliseita, mutta niin paikkansapitavia.

Ennen Hampin huumaa vietimme pari paivaa paratiisimaisilla rannoilla Gokarnassa, jotka olisivat todellakin olleet kuin jokanaisen ja miehen paivaunista, jos kymmenet israelilais- ym. matkaajakumppanit eivat olisi viela suunnistaneet paahtamaan ihoaan uskottavamman variseksi ja huumaamaan paataan puhtailla luonnontuotteilla. Naistakin surullisista faktoista huolimatta ne pari paivaa olivat NIIN rentouttavia ja kauan kaipaamani meren pauhu sai sydameni sykkimaan yha kiivaammin. Mutta tuo samainen pauhu herattivat myos pelon tunteita, koska ne metriset rantaa piiskaavat aallot toivat jostain kumman syysta elavasti mieleen tsunamin kauhukuvat. Noilta seuduilta loysimme kuin loysimmekin unelmabeachimme. Mutta sen nimea en aio julkaista. Jokainen niilla nurkilla pain palyileva loytakoon itse unelmansa.

Kertauksen vuoksi listaan jo vahan taaksejaanytta eli koettu ja selvitty on:

~ yksi kuumeinen, mutta kaunis junamatka 2AC-luokassa(me hiton feikkiporvarit)

~ kaksi erittain hikista, useamman tunnin tunnelmallista bussimatkaa

~ noin 700 polyista kilometria

~ pari vauhdinhuumaista rikshaw-ajelua

~ maarittelematon maara nalkaisten lehmien ja koirien saalittavia katseita

~lukemattomia uusia, elamani parhaisiin lukeutuvia makuelamyksia

~ useampi ei nisakkaisiin kuuluva kutsumaton hotellivieras

~kahdeksan henkiin virvoittavaa kylpya Intian valtameressa

~ nelja kuumaa suihkukertaa

~ hurjan monta kiinnostunutta, "Whats your country?", "How do you like India ma`am?" kysymyksiin pakahtuvaa intialaista

~tuhansia yli-innokkaita eri tuotteiden ja palveluiden tarjoavia wallaheita

~ liian paljon vastaantulleita " wanna be a real Indian traveller"-henkista matkaajaa

~ ei yhtaan :) kuulopiiriini sattunutta suomalaista

~ yksi(!) romminhuurteinen iltama muiden backpackereiden kera

~ uskomaton maara ennenkuulumattomia ahaa-elamyksia, kuten "Shoppailukin voi olla tooosii kivaa!", "lansimainen vessa ei ole hienoin keksinto", " 40 rupiaa ei ole yhta kuin 40 rupiaa" jne.

~ ainoastaan yksi bed bugsien valloittama sanky

~ ja miljoonia moskiittoja, jotka ovat potentiaalisia sankyyn kaatajia ja jotka tallakin hetkella saavat pienen Merja-rukan havahtumaan ShantiShanti-unestaan JA jotka verenhimossaan pakottavat taman tyton odomisoimaan (ihanan tuoksuinen, addiktoiva hyttyskarkoite) itsensa NYT!

Toivottavasti kuulemme pian jalleen reissustamme:) Seuraavalla kerralla taytaa kertoa, kuinka haastava ja aikaavieva operaatio on intialaisen tien ylittaminen.

Kohta lähdössä

Susvagatha,
tässä istuskellaan vielä. Huomenaamulla olisi vihdoin se niin kauan odotettu lähtö. Ensin Helsinkiin, josta sunnuntai-iltana koneen pitäisi kaartaa vielä Aasian ilmotiloihin. Minun neitsyysmatkani kyseiseen maanosaan. Vielä puolivuotta sitten en olisi uskonut, että minä olen lähdössä Intiaan. Enkä taida saada skeptistä mieltäni vakuutettua moisesta ennen kuin todella saavutaan Chatrapatti Shivajin lentokentälle.
Kyllähän tämä maa on kiehtonut minua jo kauan, ihan jo pelkästään hengellisen monimuotoisuutensa vuoksikin. Onhan Intia tuhansien, jollei miljoonien jumalten koti.
Ja tietenkin überherkulliset Sabzi Jhalfrezit, samosat ja bhaturat ovat kuuluneet jo vuosia arjen kohokohtiin, enkä millään enää malttaisi mahoineni odottaa varsinaista sukellusta aidon oikean intialaisen keittiön saloihin.
Mutta vasta nyt, lukuisat Intia-oopukset läpikahlanneena, alkaa tälle tytölle pikkuhiljaa raottua tämän maan kulttuurinen rikkaus. Vaikka oikeastaan on hieman hankala ajatella Intiaa yhtenäisenä maana. Jo kielellisen kirjonsa perusteella maa on kuin tilkkutäkki. Kuvitella, että jossainpäin Pohjois-Intiaa voi kävellä päivän aikana usemman kielialueen halki!
Tässä siis pari argumenttia, miksei Intiaa ja suhteellisen huokeita lentoja täältä napa-alueelta vain voi jättää huomiotta.

Ylihuomenna jo luvassa tietenkin täysin objektiivistä faktatietoa itse paikan päältä, Mumbaista.
Nyt menen pariksi tunniksi kyljelleni ja annan Intia-tulvalle jo vallan.

शुभ रात्रि