13. perjantai, onnenpaiva?

Niisnaas kuuluu taalta edelleen. Enka mina ole vielakaan oppinut pakkamaan kuvia ja tekstia samaan postaukseen, ainakaan kovin esteettisella ottella:( Noyrin anteeksipyyntoni.

Ei olisi sittenkaan pitanyt menna karkoittamaan nurkan takanaa piilevaa onneamme kerskumalla siita etukateen. Kavi nimittain jalleen niin surullisesti, etta popot mahassamme eivat raaskineet jattaa meita rauhaan ja pari paivaa on kulunut jalleen vessan ja sangyn valia juostessa. Yksityiskohtiin en taida puuttua talla kertaa. Stevenilla iski pahemman kerran, mina olen sentaan kyennyt toimimaan juoksutyttona apteekissa ja kaupassa. Enaa ei paljon innosta. Harmittaa niin pirskatisti, kun monta paivaa on hukkunut normaalisti niin makeaan olemiseen. Ja siinakin on jo vaikeuksia. Ymparilla vihlovan kauniit maisemat ja vaellusreitit, jarvi ja suuria lupaavia ravintoloita rivissa. Mutta ei. Onneksi sunnuntaina ehdimme vuokraamaan pyorat ja katsastamaan hieman ymparoivia maisemia. Kuvissa ilmestyva Buddha-patsas ja Worldpeace-pagoda antoivat erittain rauhoittavan ja miellyttavan tunteen, vuoren huipulla seisoskellessa ja buddhalaisfilosofiaa mietiskellessa koko ymparisto vaikutti olevan harmoniassa, ja mina sen sisassa. Pagodan vierailu poikkesi taysin vierailuistamme hindutemppeleissa. Kaikki tuntuivat olevan omissa aatoksissaan ja rauha oli kasinkosketeltava. Intian kaaos ei rajoittunut pelkastaan kaduille vaan osansa siita saivat myos suuret ja mahtipontiset pyhat rakennukset. Sisaan emme Intiassa ei-hinduina olleet tervetulleet, ainoastaan yhdessa pikkuriikkisessa metsatemppelissa saimme kasityksen siita , mita temppelit sisaansa katkee. Polyisen polun tallaaminen paahtavassa auringon paisteessa vuoren huipulle siis kannatti.
Ainoa asia, mika hieman jai hampaankoloon oli ystavaksemme esittaytynyt 13-vuotias pojankoltiainen, joka omille teille lahtiessaan oli "oppaan palveluistaan" rahaa vailla. Aina sama mantra. Joka paikassa, niin Intiassa kuin taallakin. Koskaan ei voi iloita uuden ihmisen tapaamisesta, koska voi vain odottaa hetkea, jolloin lompakkosi paksuus onkin se kiinostavin asia sinussa. Tama ei tietenkaan ole sataprosenttinen totuus. Polkumme varrella olemme onneksemme tutustuneet muunkinkaltaisiin ihmisiin, mutta suurin osa, valitettavasti, lukeutuu tahan raharyhmaan. Naita tapauksia on siis monta monituista takanapain, mutta joka kerta se joko pistelee vihaksi, tai tekee aarettoman surulliseksi.

Tassa kun on pari paivaa mennyt sangyssa lohotessa( ja yhtakkia lakanoihini ilmestyneita muurahaisia laskiessa), olen vasta tajunnut kuinka upea matka tama on kaiken kaikkiaan ollut. Onhan tassa melkein viela kaksi viikkoa aikaa, mutta loppua kohti mennaan. Halusi tai ei. Kaipaan kamalasti Etela-Intiaa. Sen vehreytta. Kardemumman tuoksua ,maailman maistuvinta ruokaa, lukuisia avuliaita ihmisia, Aabrahamin maustetietoutta, korskuvaa valtamerta, lumoavaa temppeliarkkitehtuuria ja niin monta muuta asiaa. Kaipuuta helpottaa tieto sinne paluusta. Jannittavaa, vaikka Intia saattoi niin monta kertaa minut hermoromahduksen partaalle, silti se jokin siina maassa valtaa huumeen lailla kaikki aistisi ja tarvitset annoksen lisaa. Kliseita, tosia sellaisia.
Pohjoisesta mukaan otimme spituaalisesti latautuneen Varanasin, joka sekin laittoi paan pyoralle ja sydamen sykkyralle. Luulen, etta Varanasia minun taytyy vielakin hetki sulatella, jotta pystyn siita informatiivisemmin kirjoittamaan.

Ja sitten Nepali. Valilla ei auta muu kuin uskoa, etta meita ei oltu kutsuttu tahan maahan. Mikaan ei ole sujunut suunnitelmien mukaan, saati kuin tanssi. Epaonni alkoi jo Varanasin pimealla ja kolkolla bussiasemalla meidan etsiessa Nepaliin pain suuntaavaa kulkuneuvoa. Siita lahtien terveet ja pirteat paivat voi melkein laskea yhden kaden sormilla. Rahaa on uponnut tuplasti enemman kuin Intiassa, oikean bussin loytyminen kay poliisietsivan tyosta ja ostoksilla kaydessa taytyy opetella oikeat hinnat ulkoa, jottei puolet hinnasta uppoa myyjan taskuun. Sahkokatkokset tuntuivat alkumatkasta eksoottisilta, mutta tassa vaiheessa voin sanoa suoraan, etta kylla rassaa harmoja penteleesti, kun taytyy ajoittaa suihkussa kaynti milloin aamuyolle, milloin keskelle parasta ulkoiluaikaa. Eika lamminta vetta koskaan ole tarpeeksi:(
Kuulostaa tietenkin pilalle hemmotellun, ainoan lapsen marinalta. Ja sitahan se onkin. Siltikin joskus taytyy suoda itselleen takalaisittain luksusta.
Kaikesta huolimatta tama on yksi ainutlaatuisimmista, kauneimmista koskaan nakemistani maista. Seuraava suunniteltu matka on enaa rahoitusta vaille valmis. Elamasta taalla helpompaa tekee aika. Ei valttamatta raha, kuten akkiseltaa luulisi. Kun on aikaa, joka kohteessa, nuuskia ymparistoa ja vainuta rehelliset kauppiaat, sujuu kaikki kuin tanssi. Kathmandussa meille muodostui tavaksi kayda aina saman seinaputiikin luona ostoksilla. Milloin shampoota hakemassa, milloin janoa helpottamassa ja han aina peri virallisen hinnan. Saastimme siis pitkan rupian. Ja hanelta oli helppo kysella neuvoa ravintoloista, sahkokatkosten aikataulusta, nepalilaisesta arki-elamasta jne. Kun on joka paikassa pari edella mainitun kaltaista "tukipersoonaa", niin hampaiden kiristelya voi minimoida. Ja aikaa takalaisilta ei puutu. Missaan muualla en ole nahnyt niin paljon joutilaita ihmisia, enka niin vahan tyossa raatavia ammattilaisia. Yhta putiikkia pitaa yleensa noin seitseman ihmisen porukka, samoin rakennuksilla tupakkataukoihin uppoaa reilusti yli puolet tyoajasta eika ravintolatkaan nayta hukkuvan asiakkaisiin. Ei edes hotellihenkilokunta ole useinkaan kovin palvelualtista,taysi vastakohta Intialle, jossa et koskaan paassyt livahtamaan huoneeseesi ilman rupattelutuokiota. Ainoastaan teiden varrella naiset raatavat ja kantavat pelottavan nakoisia lasteja paansa paallaan. Ja miehet katsovat paalta. Huomaa kylla ettei demokratialla ole kovin pitka historia tassa maassa. Ystavallisia ihmisia kylla riitta ja Namastetta tulee hoettua lahes jokaiselle vastaantulijalle.
Unohtamatta tietenkaan maisemia, jotka ovat ihan oma lukunsa. Henkeasalpaavia vuorenhuippuja, vihreita viljelmia, jokien ja jarvien tuomaa lisakauneutta. Ehka naissa maisemissa ei auta kiireilla ja hotkyilla, ei pilata elamaansa tyonteolla. Ei kai sita muuten nauttisi nepalilaisesta elamasta vuorten juurella.

Huhhuijaa, aika rientaa ja mina juutuin kirjoittamaan sekavia ajatuksiani luettaviksenne. Toivottavasti niista ilmenee valilla jonkinlainen tolkku. Luulen, etta 13. perjantai ei ole taalla pahan enne. Mahani ei ole ainakaan minua siita informoinut:)

Til the next time!