Sonntag, 29. März 2009

Matka ilman loppua

Näin on matka tullut päätöspisteeseensä, joka kuitenkin samalla tarkoittaa uuden reissun alkua suunnitelmineen, laskelmineen. Ja ennen kaikkea unelmineen. Tuntuupas oudolta jälleen käyttää näitä eriskummallisia kirjaimia; ööö,ääää. Mutta silti niin kotoista. Siltä tuntuu myös muilta osin. Ihmeellistä herätä aamuisin valkoisessa heijastavaan päivänpaisteeseen, hiljaisuuteen. Koko pohjoisen harvaan asutettu maisema on täydellinen vastakohta viime viikkojen ihmispaljoudelle, ihmisten ja eläinten melulle, värien yltäkylläisyydelle. Enää ei nenääkään altisteta ylivoimaisille hajutesteille, vaan se saa huoletta nauttia ilman raikkaudesta, saastettomuudesta. Ja oi, kyllä tuntuukin hyvälle hengittää sisään vaihteeksi talven raikasta maisemaa.
Täytyy todeta, että on se mukava, kun on on joku paikka, jonne palata reissulta uupuneena. Ja jota voi kodiksikin kutsua. Ehkä koko matkalla olo menettäisi hieman hohtoaan, jos ei voisi ajatella koskaan sen päätyvän minnekään. Vaikka eihän minulla tällä hetkellä ihan ihkaomaa lukaalia olekaan, mutta mikäs sen suloisempaa, kun hemmotella kovia kokenutta vatsaa äidin keittiössä ja nauttia parhaista löylyistä metsiltä tuoksuvassa saunassa;)
Nyt kun vatsa-aiheeseen jälleen päästiin, sen oireilu vei kyllä tämän tyttären voimat loppumatkasta. Delhissä suostuttiin viho viimein uskomaan, ettei sovi tehdä suunnitelmia seuraaville päiville, koska koskaan ei voinut arvioida tulevia voimavaroja. Itsestä riippumaton voimattomuus kiukutti kovasti, mutta pani myös tajuamaan elämän ja oman kehon arvaamattomuuden. Ja sen, kuinka uskomaton onni on olla terve. Matkalla näki niin paljon ihmisiä, jotka luultavimmin eivät koko elämänsä aikana ole montaa tervettä päivää nähneet. Meillä on kuitenkin yhteiskunnan takuu hoidosta, toisin kuin monissa muissa maissa. Tälläisiä asioita tuli pyöriteltyä aika paljon mielessä, etenkin sängyssä mahan möyriessä. Löytyihän sille pahanolon aiheuttajalle syykin. Raahen arvauskeskuksessa lääkäri suostui myöntymään itsediagnisoimaani taudinaiheuttajaan, nimittäin ohutsuolessa elävään yksisoluiseen Giardia Lamblia-loiseliöön. Tälläinen mukava tuliainen lähti mukaan, kuka tietää jo missä vaiheessa matkaa. No, kaikki mikä ei tapa, se vahvistaa.
Yksi asia mitä nyt jo huomaan kaipaavani, on se liikkeellä olon tuoma kaunis, elähdyttävä tunne. Se, kun istuu paikallisessa, täyteen sullotussa linja-autossa, taustalla paikallisten puheensorinaa tai chaiwallahin huudahduksia, ja imee itseensä avonaisesta ikkunasta tulvivia tuoksuja ja kuvia, ja jollain lailla sulautuu osaksi sitä hetkeä, ohitsekiitävää maisemaa. Ja nuo hetkelliset tuokiot syöpyvät osaksi itseä ja värittävät matkan mielikuvia, joita myöhemmin sitten yritetään muistella. Myös vapauden tunne, jonka liike aiheuttaa, tuottaa mielihyvää. Ja tietenkin se, kun saa itse päättää mihin suuntaan sitä seuraavaksi suunnataan. Tai itseasiassa, siihenhän vaikuttavat monet muutkin seikat. Kuten kanssamatkustajien kokemukset, aikataulut, sattumat(?) jne. Nyt kun taaksepäin ajattelee, kaikki ne mieleenpainuvimmat paikat eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaamme, vaan ajauduimme kohteisiin aina tapaamiemme ihmisten kääntäessämme mielenkiintomme sinne. Siis avoimella mielellä ja suunnitelmattomuudella voi tehdä itselleen karhunpalveluksen.

Viimeinen etappimme oli siis Delhi, jossa vaelsimme voimiemme rajoittaessa ohjelmaamme. Heti ensimmäinen kosketus Old Delhiin oli jättimäinen, koko Intian suurin moskeija, Jama Masjid. Sen majesteettinen ilmestys ja suuruus sai itsensä tuntemaan pieneksi, harmaaksi hiirulaiseksi. Koko vanha kaupunki oli suuri ulkoilmamuseo, jossa käppäily ei koskaan käynyt tylsistyttäväksi. Eikä kyllä vähiten kadulla työskentelevän, muslimivoittoisen paikallisväestön ja heidän eläinkaartiinsa vuoksi. Mutta Old Delhi oli myös erittäin väsyttävä kokemus kaaottisen, kapeilla kujilla hurjastelevan liikenteen ja turistit joutuvat vasten tahtoaan reikiä kehoon poraavan tuijotuksen kohteiksi. Ja se aivoja kärventävä kuumuus ei helpottanut oloa juurikaan. Mutta retki vanhan kaupungin saloihin oli yksi matkan hienoimmista kokemuksista. Mutta Delhissä ei ole pelkkää kaaosta ja virtsan tuoksuisia kujia. Siellä kohoavat myös korkeat pilvenpiirtäjät, design-putiikit houkuttelevat Delhin hyväosaisinta väestöä haaskaamaan tulonsa turhakkeisiin ja siellä ensimmäistä kertaa näin nuorten rakastavaisten kävelevän käsi kädessä. Siis keskellä kirkasta päivää! Eikä varmasti olleet aviotuneet. Ja kaikki tämä ilman hämmennystä! Ennenkuulumatonta! Nuorilla naisilla perinteiset Salwar Khameezit ja sarit ovat vaihtuneet jo piukkoihin merkkifarkkuihin ja käsivarret paljastaviin(!) toppeihin. Syömisvaihtoehtoina palvelevat Subway, McDonalds ja co. Connaught Placen ympärillä käyskennellessä voisi kuvitella olevansa vaikka New Yorkissa tai Barcelonassa. Tähänkö se kehitys Intiassakin johtaa. Kurjaa olisi ajatella, että vuosikymmenen kuluttua koko maan värikirjo ja kulttuurien monimuotoisuus olisi vaihtunut harmaisiin betonitorneihin ja persoonattomaan farkku-kulttuuriin.
Kaikesta huolimatta, Delhi oli juuri tuon ainutlaatuisen, jopa kontrastisen, modernin ja tradition sekoituksen vuoksi niin mielenkiintoinen. Me yritimme vältellä Delhiä viimeiseen asti, mutta jouduimme nappaamaan junan siihen suuntaan, kun Finnair tarjosi lentoja lähempänä sijaitsevasta New Delhistä. Ja olimme tyytyväisiä, kun saimme kokea tuon ainutkertaisen ilmapiirin.

Delhistä kuulee yleensä sen olevan sinne ekakertalaisina saapuvina shokeerava kaupunki. Meille se tarjosi täydellisen lopun sanoinkuvaamattoman hienolle matkalle, kun taasen päääteasemana toiminut Helsinki-Vantaan kenttä meinasi järkyttää olemustamme. Käytävät kumusivat tyhjyyttään, harmaan sävyt dominoivat koko ilmapiiriä, steriili puhtaus iski silmään rajusti. Samoin matka juna-asemalle; harmaa maa paistoi mustuneen lumen alta siellä täällä, ihmisten kiirehtivät hymyttöminä kohteisiinsa, väritön maisema paistoi bussikuskinkin kasvoilta. Ei minkäänmoista inspiraatiota korville, silmille, nenäsieraimille. Ei lehmiä ylittämässä ratikkaraiteita! Koko kaupunki vaikutti uinuvan ikuista talvi-untaan. Mietin mitä kanssamme lentäneet intialaiset mahtavat käydä läpi tänne laskeutuessaan. Tämän värittömyyden täytyy olla pahempi kuin vankeusrangaistus. Tai ehkä sittenkin täydellinen paratiisi, joka tarjoaa paremmat puitteet elämiseen. Kaikella kun on kääntöpuolensa. Joka tapauksessa, Suomi ei ole Intialle kaukaistakaan sukua. Se on selvää. Ja ehkä juuri erilaisuudessaan se on niin mieltä kiehtova ja kutkuttava, jopa koukuttava. Minun täytyy tunnustaa, että jäin sen koukkuun heti kerrasta. Seuraavan matkan suunnittelu alkoi itse asiassa jo ensimmäisen alkumetreillä. Intia ei koskaan lakkaa yllättämästä. Sen koimme mitä yllättävimmillä tavoilla; törmäsimme puhtaasti suunnittelematta neljä kertaa tutustumaamme belgialaiseen reppureissaajaan ympäri Intiaa! Tuollaista ei voi tapahtua sattumalta. Intialla oli selvästi ohjat käsissään.
Olen niin onnellinen päätöksestäni lähteä minulle tuntemattomaan maanosaan, se palkittiin moneen kertaan. Näiden viime kuukausien täytyy kuitenkin antaa hieman muhia pääkopassa, ennen kuin seuraavia päätöksiä tehdään. Paluu sinne on kyllä varma, mikäli se minusta riippuu:)

Keine Kommentare:

Kommentar veröffentlichen