Pelkotiloja ja pahoinvointia Kathmandussa

Vihdoinkin hieman aurinkoisemmat terveiset Nepalista!
Kylla on tata tytarta taas muokattu ja hoykkyytetty jos mihin malliin. Mutta aloitanpa Nepalin tarinani rajalta saakka. Viime viikon perjantai-iltana saavutimme moonneeeen kivisen ja kumpuraisen bussitunnin jalkeen Intian ja Nepalin valisen rajaaseman ja Intiasta departure-leimat passiin saatuamme kipitimme tie allamme tomuten, pika pikaa Nepalin tullivirkailijoiden luokse. Aluksi hieman pelokkaina, koska joka paikassa olimme kuulleet etta rajalla hyvaksytaan vain US-dollareita viisumia maksaessa, joita meilla ei hitaan sytytys->toiminta-komplikaation vuoksi taskusta loytynyt. Pelko kuitenkin halveni ensimmaisten kymmenen sekunnin aikana, niin sydamellinen oli vastaanotto nepalilaisten tulliaijien hymyillessa anguleina. Meidat istutettiin pihatuoleihin ja maarattiin ensinnakin huokaisemaan henkea ja levahtamaan paivan rasituksista. uskomatonta kayttaytymista normaalisti niin nihkeilta tulliviranomaisilta. Oli siis ehdottomasti paivan, ellei viikon, kohokohta saapua tanne lumipeitteisten vuortenhuippujen maahan. Eika maksun kanssakaan ilmennyt minkaanlaista ongelmaa. koko tunnelma muuttui heti rajan ylitettyamme. Enka usko sen olevan vain minun kuvitelmaani. Kaikki tuntui sujuvan verkkaisemmin, ilman mahdotonta hasellysta. Olutta oli heti saatavilla joka nurkkaputiikista ja jopa nepalinaiset uskaltautuvat kadulle tupakka suupielessa. Naky, jota Intiassa et nae kuuna paivana.
Mutta siihen se meidan alun nepalihehkutuksemme sitten paattyikin. Meidat johdatettiin seuraavaan hotelliin ja pyydettiin kiskurihintoja tunkkaisesta pikkuhuoneesta, jonka hinnan saimme kurottua inhimilliseksi. ja jonka paadyimme ottamaan, kuolemanvasyneita ja tiikerinnalkaisia kun olimme. Seuraavaksi ohjelmassa paivan ensimmainen ruoka-aika, bussimatkoilla kun ei voi syoda eika juoda, kun ei tieda milloin seuraavan kerran avautuu lattiahuussin ovet kutsuvana. Ja tama oli syy myos yllattavaan ruokahaluttomuuteni, vaikka edessani oli kukkuralautasellinen uberherkullisia, hoyryavia momo-nyytteja. Ja siita hetkesta se alkoi, fyysisen kuntoni alamaki. Mittasin kuumeen hotellille hoiperreltuani ja nappeja naukkamaan, jotta kestaisin matkan Kathmanduun.
Aamulla sama hosellys bussitarjoajien kanssa kuin Intiassa, mutta onneksi paadyimme suht siistiin yksiloon. Maisemat matkalla olivat upeat. Uljaita kalliovuoria ja valissa virtaavia jokia. Liikuttavaa katseltavaa. Kathmandukin vaikutti viela 9-tuntisen reissunteon jalkeen miellyttavalta, joka on erittain lupaava merkki. Minua kuitenkin tuppasi vain vasyttamaan, joten annoimme johdatella itsemme jalleen johonkin hotelliin, joka talla kertaa osoittautui hintansa vaartiksi. No kaipa mika tahansa hotelli henkilolta 1,5 euron hintaan. Kaaduin petiin ja seuraavaan kerran ummistin silmani 16 tunnin unimaailmassa vietetyn tunnin jalkeen. Janoisina lahdimme etsimaan juomista, mutta ina poksahdin seuraavaan kadunkulmaan, josta minut raahattiin lahimpaan mattokauppaan. Samassa tilanteessa, Stevenin nostaessa rahaa, hanen GPS-laitteensa unohtui pankkiautomaatin paalle ja se oli tunnin paasta, totta kai, havinnyt. Yksi tuohtumuksen aiheuttaja lisaa. Kashmirilainen mattokauppias piti minusta hyvaa huolta ja paahieronnan saatuani paasin kompuroimaan takaisin hotelliin bunkkaamaan. Olo ei kuitenkaan ottanut parantuakseen, joten 15 vessassa ravaamisen jalkeen tilasimme taksin ja minut kiidatettiin parin mutkan kautta sairaalaan.
Letkut ja kipulaakkeet saatuani en tiennyt mistaan ja antauduin vellovaan uneen.
Sairaalan hyvaa hoitoa, omassa Super Deluxe-huoneessani,kaksi paivaa nautittuani tunsin itseni jalleen ihmiseksi ja minut vapautettiin vankeudestani.
MUTTA! Ongelmana on viela lasku, jonka summa nayttaa 1500 dollaria! Vakuutus ei ole viela vastannut ottavansa vastuuta kustannuksista, joten nyt mietityttaa mita tehda, jos Tapiolan tyypit kaantavat minulle kelkkansa. Ja sairaala ei todellakaan ollut mikaan Deluxe. Huoneet likaisemmat kuin mita takalaisessa pankissa. Eika minulle tarjoiltu luksusmenyita sankyyn kannettuna, sain luvan syoda vain kasvislienta ja paahtoleipaa(onneksi Stevie salakuljetti suklaata pitkien tuntien pelatukseksi).
Muut potilaat nayttivat ihan normaaleilta tyossakayvilta paikallisilta. Miten heilla on varaa moiseen, taalla kun kulut menee jokaisen omasta lompakosta.
Tulinko siis mina vain hoynaytetyksi? Muutenkin takalaista hintapolitiikkaa kuvaa osvasti sana hamara. Intiassa jokaisen tuotteen kyljessa lukee MPR eli maximum price in rupees eika myyjat voi enempaa pyytaa. Taalla jos kysyt hintoja, MPR:aan lisataan tuntuvasti lisaa, usein tuplahinta. Vain jos tiedat etukateen mita haluamasi tuote maksaa ja ojennat rahat valmiiksi, saat hyvalla onnella ja sisulla tuotteen tuohon viralliseen maksimihintaan. Ja viattoman nakoiset ulkomaalaisturistit ovat juuri potentiaalisimpia ylirahastuksen uhreja.
En siis tieda pelaako sairaaloissa samat villit katujen hinnostelusaannot vai mista johtuu etta hoitokustannukset kahdelta paivalta, ilman erityistutkimuksia kustantavat niin jumalattoman paljon rahaa?? Passini jatin pantiksi. Huomenna menen kuulemaan onko Tapiola suostunut moiseen vaatimukseen vai joudunko jaamaan tanne taksin sisaanheittajaksi..
Viela ei kuitenkaan luovuteta. Olen niin onnellinen, etta jaksan kavella omin avuineni ja saan nuuskia mita Kathmandulla on tarjottavana. Ruokakin maistuu, enka malta odottaa, etta paasen makustelemaan Nepalin keittion erikoisuuksia. Saimme Finnairilta jo toistamiseen mailia, jossa kertovat siirtaneensa meidan lentoa viikkoa muohemmaksi, joten virumisessa hukatut paivat saamme ainakin takaisin:)

Tallaista talla kertaa Kathmandu-laaksosta.